Olemme puutarhassa

Keväällä ja alkukesällä satoa saa jo monivuotisista viljelykasveista. Yksi suosikeistamme on tarhasuolaheinä, jonka raikkaan happoiset lehdet sopivat mitä moninaisimpiin ruokiin.

Tutustuimme tarhasuolaheinään sinä keväänä kun saimme muutaman vuoden jonottamisen jälkeen oman viljelypalstan. Sen aikaisempi haltija oli kylvänyt palstan varjoisalle laidalle monta metriä pitkän rivin meille tuntematonta monivuotista vihannesta, joka puski punertavia lehtiään ylös maasta jo huhtikuussa. Se osoittautui tarhasuolaheinäksi. Kuulimme naapuriviljelijöiltä, että aikaisempi palstaviljelijä oli syntyperältään venäläinen ja se selittikin mieltymyksen suolaheinään; sitä näes käytetään paljon venäläisessä keittiössä. Mutta myös ranskalaiset rakastavat suolaheinää. Mekin päätimme opetella tarhasuolaheinän käytön, kun kerran meistä oli tullut niin mahtavan suolaheinäesiintymän haltijoita!

Suolaheinien perhe

Tarhasuolaheinä huhtikuussa

Tarhasuolaheinän täsmällinen kasvitieteellinen määritys tuntuu hankalalta. Se on viljelyyn jalostettu muoto jostakin luonnonvaraisesta suolaheinästä, mutta mistä? Yleensä mainitaan, että tarhasuolaheinä on niittysuolaheinän (Rumex acetosa) viljelty muoto, josta käytetään usein latinankielistä nimeä Rumex acetosa var. hortensis. Kuitenkin esimerkiksi Hyötykasviyhdistys myy tarhasuolaheinän siemeniä nimellä Rumex rugosus. Joissakin lähteissä nämä kaksi mainitaan synonyymeiksi. Varsinkin ulkomaalaisissa lähteissä kuitenkin todetaan, että ranskalaisessa keittiössä suosittu suolaheinä on Rumex scutatus, joka on suomeksi kilpisuolaheinä. Hortoilijat keräävät luonnonvaraisia suolaheiniä, niittysuolaheinän lisäksi mm. ahosuolaheinää (Rumex acetosella). Niistä on olemassa paljon alalajeja. Viinisuolaheinä eli punahierakka (Rumex sanguineus) on nykyään suosittu yrtti ja koristekasvi. Kaikki suolaheinät kuuluvat tatarkasvien (Polygonaceae) heimoon, hierakoiden (Rumex) sukuun. Ne ovat siis sukua mm. raparperille ja tattarille. Sen huomaa erityisesti, jos suolaheinän päästää kukkimaan.

Pohjoisen sitruuna

Tarhasuolaheinä toukokuussa

Tuo sukulaisuus selittää myös, miksi kasveja kutsutaan suolaheiniksi ja useiden lajien latinankielisissä nimissä viitataan etikkaan: suolaheinät sisältävät oksaalihappoa kuten raparperikin. Lehdet maistuvat happaman suolaisilta, koska ne sisältävät kaliumoksalaattia, oksaalihapon vesiliukoista suolaa. Oksaalihapon vuoksi etenkin luonnonvaraisia suolaheiniä pidetään lievästi myrkyllisinä, joten niitä suositellaan käytettäväksi vain pieniä määriä mausteena. Kuitenkin ryöpättäessä oksaalihappo liukenee keitinveteen, joten hapon määrää suolaheinässä voi vähentää keittämällä sen nopeasti. Oksaalihappo myös neutraloituu vaarattomaksi, kun samalla aterialla nautitaan maitotuotteita. Sen vuoksi useissa suolaheinäresepteissä on myös runsaasti kermaa tai jugurttia. Viljellyn suolaheinän oksaalihappopitoisuus on kuitenkin matalampi kuin luonnonlajien ja varsinkin keväällä oksaalihappoa on vähemmän. Tarhasuolaheinän käyttö on siis vaivattomampaa ja sitä voi ainakin keväällä myös syödä sellaisenaan, ryöppäämättä. Tarhasuolaheinä sopii mainiosti ruokiin, joihin halutaan lisätä sitruunaista happamuutta!

Tarhasuolaheinän viljely

Jos tarhasuolaheinästä haluaa satoa heti ensimmäisenä kesänä, se pitäisi kylvää mahdollisimman aikaisin keväällä. Tarhasuolaheinä on vaatimaton kasvupaikan suhteen: se viihtyy laihemmassakin maassa ja puolivarjossa, joten sen voi hyvin asettaa palstan ”huonommalle” reunalle rauhassa kasvamaan. Satoa voi korjata koko kasvukauden ajan, jos ei päästä kasvia kukkimaan. Alkukesällä se yrittää työntää kukkavartta, mutta myöhemmin kukkimisvietti laantuu. Ryöpättyä tarhasuolaheinää voi pakastaa myöhempää käyttöä varten.

Seuraavassa ruokapostauksessa valmistamme keväisiä herkkuja tarhasuolaheinästä: seuraa blogia jos suolaheinä kiinnostaa!